Come here, you bitch!

Eilen oli todella historiallinen päivä: Apina sai minut pelaamaan Xboxillaan. En tosiaankaan tiedä, miten se onnistui. Tai tiedänpäs. Itse joskus muutama viikko takaperin sanoin hänelle, että hänen Täytyy opettaa minut pelaamaan. Se oli kulläkin loppujen lopuksi haaste... Mutta haasteistahan Apina tykkää, ainakin jos ne liittyvät minuun.

Näin siinä kävi:

1. Revi Totte ylös sängyltä tv-huoneeseen
Kun kuulin sanan "peli", kangistuin kauhusta. Enhän minä osaa pelata! Oikeasti, lapsena tykkäsin hirveästi katsoa vierestä, kun 4 vuotta vanhempi serkkuni pelasi ps2:llaan. Se näytti tosi hauskalta ja sellaiselta, että itsekin olisin halunnut kokeilla, mutta kun sain käteeni ohjaimen, menin aivan lukkoon. Joten Apinan pyytäessä minua mukaansa pelaamaan Xboxia, vastustelin kaikin keinoin.

2. Valitse peli
Minusta ei todellakaan siihen hommaan ole. En tiedä peleistä mitään ja kaikki näyttivät sellaisilta kamalan vaikeilta ja tumman sävyisiltä. Niissä hahmoina oli ihmisiä. Apina ehdotti esimerkiksi tuota Fable III:a. Se näyttää kamalan vaikealta minusta. Tykkään enemmän peleistä, missä on semmoisia "piirroshahmoja", jotain kuvitteellisia, ei niinkään ihmisiä. Tuo peli näyttää minusta vain kamalan vaikealta. Ja tummalta, semmoiselta liian vakavalta. On eri asia juosta ympyrää jossakin absurdissa maailmassa ja hakata toisia jollakin hölmönnäköisellä hahmolla kuin ihmisellä. Semmoisille hahmoille on helpompi nauraakin. Oma pelimotivaationi kuitenkin on vähän sitä luokkaa, että "juoksenpa tässä nyt viisi minuuttia ympyrää" tai "hakkaan tässä nyt turhaan ilmaa/toista pelaajaa".






3. Tunge ohjain väkisin Toten käteen ja ala pelaamaan
Minä mökötin. Olin iha möks-töks-nöks. Makasin lattialla naama lattiassa ja istuin sohvassa kädet puuskassa. Aika kamalaa, mutta en halunnut pelata, koska Apina on semmoinen pelaaja. Siinä tuli kamalat paineet, koska, kuten sanoin, olen tottunut aina katsomaan vierestä. Toisten onnistumiset lämmittää mieltä, ja toisen mokille on helppo nauraa. Joka tapauksessa, Apina siis valitsi peliksi sen, jonka sanoi olevan iha hölmö ja jonka minä taas sanoin näyttävän hauskalta, eli Disney Universen.

4. Pelaa
Noh, siinä sitten vähän aikaa murjotettuani ja hölmöiltyäni (eli juoksin ympyrää, kun olisi pitänyt kerätä rahoja ja tehdä kaikkea muuta) alkoi peli hieman maistua. Vaikka kyllä välillä jäinkin paikoilleni juoksemaan ja hakkasin ilmaa, meillä oli hauskaa. Lopulta peli kuitenkin meni siihen, että jahtasimme toisiamme murha-aikeissa. Varmaan kymmenen kertaa huusin: "COME HERE, YOU BITCH!" Ja Apina siihen: "Oh God... Oh God...!" Omasta mielestäni ainakin hakkasin Apinan useammin niissä tappeluissa... Mutta siitähän voi olla montaa mieltä. Kuitenkin kuolin harvemmin kuin hän. Mutta silti voitti yhteispisteissä... Murr. Siitä hyvästä tapoin hänet kaksi kertaa (toisella kerralla kuolin itsekin).

Näytin muuten tältä

Loppujen lopuksi voisin sanoa, että se oli oikein kiva kokemus. Pelissä ei ollu mitään järkeä, eikä ollut pelaajissakaan. Ja nyt tämän aamun ("K niin kuin koeviikko, V niin kuin vapaapäivä, L niin kuin lukio) käteni ovat vain syyhynneet pääsemään pelaamaan jotain Xboxia tai Pleikkaria tai jotain. Jos meillä semmoinen olisi, istuisin nytkin sen ääressä pelaamassa enkä kirjoittaisi mitään. Sisäinen pelaajani heräsi... Tiesin kyllä sen aina olevan siellä (kiitos serkulleni tästä), mutta se on aina ollut piilossa tai ainakin olen sen taitavasti piilottanut tarvittaessa. Ja nyt Apina lupasi ostaa Xboxilleen Ratchet and Clank -pelin. Tietäisittepä vain, miten innoissani siitä olen. Se on yksi niistä peleistä, mitä serkkuni pelasi ja yksi harvoista, joita suostuin hänen kanssaan pelaamaan... 

Jompi kumpi se näistä taisi olla, mikä serkullani oli... Tai on kai se vieläkin, mutta kuitenkin. Tuollaisista hahmoista ja peleistä tykkään. Ja syykin taitaa nyt olla ihan selvä.

Ehkä tämä kilometri kannattaisi nyt lopettaa tähän. Tähän lopettaa Totte, lähden parantamaan vieroitusoireitani raidallisella juustokakulla (sellaisenkin pyöräytin). 

Heipparallaa!